Miksi haluan ratsastaa?

Ratsastan unissani usein. Olen pohtinut paljon tunteitani, joita liitän ratsastukseen ja niiden luomia motiiveja halulleni olla toisen eliön selässä. Puhuin äsken puhelimessa vanhan luokkakaverini kanssa, jonka seurassa Ypäjällä tuli oltua paljon ja tehtyä kaikenlaista yhdessä. Puhuimme ääneen kaikista onnellisuutemme hetkistä hevosen selässä. Koska Ypäjän Hevosopistolla ollessamme ratsastimme molemmat melko paljon, puheet kääntyivät Opiston metsässä olevaan raviharjoittelurataan: pitkään ovaalin muotoiseen hiekkatiehen, jossa on pitkä suora suuren nopeuden saavuttamiseksi. Lukemattomat kerrat eri hevosilla ratsastin/ratsastimme tuolle harjoitteluradalle laukkaamaan niin lujaa kuin hevoset halusivat. Ennen tätä pitkää suoraa oli tiukempi kaarre, jonka yleensä menimme käynnissä. Monet hevoset tässä kaarteessa jo keräsivät energiaa ja alkoivat aktivoitua tulevaa pitkää suoraa kohti. Joka kerta kaarteen lopussa koko kehoon tuli äärimmäinen ulospääsyä tarvitseva tunne, kaiken läpäisevä jännitys, pistely. Joka kerta kun kaarre loppui ja käänsin hevosen tuolla pitkälle, hieman nousevalle suoralle, tunsin hevosen jännittymisen äärimmäisestä yli. Annoin laukka-avun, ja hevonen räjähti eteenpäin. Tuotakaan tunnetta ei voi koskaan täysin sanoittaa. Ennen näitä hetkiä kasaantui usein äärimmäinen kontrolli hevosta kohtaan, jotta se odottaisi suoran alkuun asti, joka sitten rikkoutui täysin estoitta ulos. Aloimme ystäväni kanssa miettiä, että meille juuri se äärimmäinen kontrollin menetys oli se suurin juttu. Hevosella ratsastaminen on aina hengenvaarallista, varsinkin huippunopeuksissa ja mitä vaan voi tapahtua koska vaan. Jokainen tuollainen laukkasuora aivan hevosen mukana oli aina elämän ja kuoleman kysymys. Hevosen juoksussa on pohjimmillaan aina kysymys elämästä ja kuolemasta, se kun on hevosen ainoa tapa välttää kuolema kun peto hyökkää. Hevosten äärimmäinen tarve juosta, niiden järkyttävä tarkentuminen kaiken läpäiseväksi voimaksi ja sitten raju vauhdin, eteenpäin menon oksennus on niin voimakas kokemus, että vuosia se oli polttoaineeni. Tietysti nautin kontrollin tunteesta, voiman tunteesta, kyvykkyyden ja pätevyyden tunteesta maneesin seinien sisällä tai kentän aitojen turvassa, mutta minulle nimenomaan tuo kontrollin menetys on ollut se ultimaalinen tyydytys. Se tunne, että kaikki ei todella ole (koskaan ollutkaan) minun käsissäni. Maailman sirisevän rajun pikselinen olemus aukenee hevosella laukatessa täysin, kaikkialla on vaara. Sydän paukuttaa, hengitys huohottaa, kaikkialla pistelee, silmistä juoksee tuulen ja vauhdin laukaisemat kyyneleet, hiekka lentää, linnut lentävät, hevonen voi kompastua, hirvi voi hypätä, ääni voi kuulua, voin horjahtaa, hevonen voi hypätä sivuun, APUAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA - ja silti haluan mennä, vain mennä!!!! Minä olen elänyt noista hetkistä, elän edelleen. Nuo hetket ovat minun äärimmäisen tuntumisen, tarkennuksen, kiristymisen, kahleettomuuden hetkiäni ja vielä jonkun toisen kanssa. Hevonen on supereläin. Se on suuri, se on voimakas, se on äärimmäisen nopea, kyvykäs, se voi lentää asioista yli, potkaista sinulta hengen tai repäistä käden irti hampaillaan. Ja näissä hetkissä minä olen ollut osa tuota eläintä. Hevonen on ylentynyt suurimmaksi kokonaisuudeksi ja minä olen loistunut siihen kiinni. Minä kalju, heiveröinen ihmisapina takertuneena suuren ja mahtavan eläimen harjaan ja karvaan tiivistyneenä hevosen pintaan, kun SE haluaa mennä ja tehdä mitä sen täytyy. Ja minulla on kyky pysyä hevosen mukana, sen toiminnan edellä, ennakoida kuin laskelmoiva master mind, analysoida nanohetkissä mitä hevonen aikoo, minne se aikoo ja aina vaan pysytellä hevosen päällä. Osaan löytää orastavan rytmin, tasapainon optimaalisen vauhdin saavuttamiseksi. Kehon osani synkronoituvat mieleni kanssa ja sujahtavat, uppoavat maailman hikeä roiskuvaan liikkeeseen. Jalustimet heiluvat ja hiljalleen hevonen on saanut toteuttaa, mitä sen tarvitsi. Askel muuttuu rytmikkäämmäksi, tahdikkaammaksi ja hidastuu asteittain. Näen unia näistä hetkistä, pystyn palauttamaan näitä hetkiä täysin tarkkana aisteihini. Laukkaan unissani milloin milläkin tuntemattomalla hevosella. Mutta kun herään, tiedostan tutkimustiedon. Krooniset selkätulehdukset, pysyvät selkärangan vauriot, jalkavauriot, jotka johtavat hevosen ennenaikaiseen kuolemaan jne. Ja minä suren. Minut on alennettu takaisin vain ihmiseksi, en voi laajentua loisena toisen mahtavamman eliön kehon pinnalle. Minulta on otettu pois jumalallinen valta, voima ja lupa tehdä kaikki päätökset kahden edestä - ja ne hetket, jolloin minulle näytetään, etten ole mitään. Ne hetket, jolloin tiedän, että voin vain esittää, että olisin joskus uskonut minulla koskaan valtaa olleenkaan. Minulta otetaan pois ne hetket, jolloin voin vain roikkua kiinni ja räjähtää maata pitkin. Minulta on otettu pois ne hetket, jolloin minulla oli kaikesta kaikki ja ei koskaan pienintäkään mitään. Mutta silti, nuo hetket johtavat toisen henkilön kohdalla siihen, että se oikeasti menettää kaiken. Terveytensä, voimansa, elämänsä. Laukkaan unissani kiitollisena kaikista kaikkivoipaisuuteni illuusioista ja nanosekunnin mittaisista mahdollisista elämän menetyksistä.