Huom! Sisältövaroitus! Sisältää kuvauksia väkivallasta (en asialla mässäile, mutta herkempiä voi hirvittää). Merkitsen pahimpien kohtien sisältövaroituksen alkamis-ja loppumiskohdan keltaisella tekstillä. Minulle mikään tällä planeetalla ei ole niin syvää kuin rakkauteni, armoton kiintymykseni eläimiin ja niiden moninaiseen ihmeiden maailmaan. Jokainen eläin on ollut minulle ymmärrykseni alusta saakka pala jotain suurempaa, minun ymmärrykseni tuolta puolen. Olen aidoimman kiinnostukseni, syvimmät ponnisteluni, repivimmät murheeni ja laajimmat onnellisuuden pyrkimykseni kanavoinut eläimiin. Suurimman osan tästä kaikesta on saanut yksi eliölaji: hevoset. Aloitin alkeiskurssilla kahdeksanvuotiaana. Kävin ensin vuosia yhdessä ratsastuskoulussa, jossa minulla oli nimikkohoitoponeja. Sen jälkeen vaihdoin kaverini kanssa toiseen ratsastuskouluun, jossa kävin pari vuotta, kunnes siirryin vuokraamaan yksityishevosia ja valmentautumaan niillä. Olen kiertänyt kymmenillä talleilla elämäni aikana Etelä-Suomessa ja ratsastanut missä tahansa, millä tahansa, aina kun on ollut mahdollisuus. Yhdeksännellä luokalla otin ainoaksi jatko-opiskeluvaihtoehdokseni Ypäjän Hevosopiston ja sieltä kaksoistutkinnon. Pääsin sisään ja ratsastin opiston hevosilla sekä itsenäisesti, että koulun tunneilla kaiken liikenevän ajan. Ensimmäisen vuoden jälkeen ratsastin ja koulutin lähinnä yksityisihmisten hevosia koulun ulkopuolella. Suoritin opintojen aikaiset työssäoppimiset ensin Maataloustutkimuskeskuksen (MTT) siitostallissa, niin kuin kaikki muutkin ja sen jälkeen esteorisiitostallilla Hollannissa ja koulu(ori)myyntitallilla Saksassa. Valmistumiseni jälkeen päädyin Viroon hevostöihin vaellustallille. Suomessa olen ollut tallihommissa myös useammassa paikassa. Aloin opettaa ratsastuksen istuntaa ensin satunnaisesti ja vuosien myötä säännöllisemmin. Ratsutin vuosia säännöllisesti ja sitten harvemmin. Nyt istun olohuoneessani Englannin maaseudulla. Monen tapahtuman summana ja lukemattomien ponnistelujen tuloksena olen täällä. Kun minulta kysytään mitä täällä teen, vastaan: "I study animal behavior and cognition in the university." Tai kun minulta kysytään miksi olen täällä, vastaan: "I want to save the horses." Ennen kuin voin toteuttaa viimeisen lauseen, minun täytyy tehdä jotain. Avata syyt tuon lauseen takana: "I want to save the horses". Minulla on pakottava tarve löytää takaisin hevosten luo henkisesti. Jotta pääsen takaisin, haluan sanoa ääneen synnintunnustukseni hevosille. Aloitetaan alusta. Ratsastuksen opettaja sanoo: "Ja sitten käyntiä uraa pitkin, antakaa pohkeita ja ohjatkaa uralle." Ei hajuakaan miten pohkeita annetaan. Ei hajuakaan miten ohjataan oikein. Jonon ensimmäinen potkii hevosta kylkiin jalat paukkuen ja kääntää hevosen uralle kuolaimen venyttäessä suupieltä kohtuuttoman pitkälle taaksepäin. Teen samoin.
Olen pahoillani jokaisesta potkusta ja vedosta, jonka olen omin jaloin ja käsin hevoselle ratsastaessani antanut. Hoitoponini seisoo karsinassa pää ruokintakaukalossa liikahtamatta senttiäkään, vaikka pyydän sitä peruuttamaan. En kestä ajatusta, etten ole pätevä, ettei hevonen kunnioita minua, että menetän nuorempien tyttöjen ihailun, ettei hevonen ole minun hallinnassani. Päässäni napsahtaa ja myöhemmin häpeän itseäni itselleni niin että päässä kumisee syyllisyys.
Olen pahoillani jokaisesta avokämmenlyönnistä ryntäille tai kylkeen, kun hevonen ei ole väistänyt.
Valmentaja sanoo: "Käännä se ympyrälle ja taivuta se sisäpohkeen ympäri". Ei hajuakaan, missä asennossa oman kehon pitäisi olla ympyrällä ratsastettaessa ja luisun ulospäin satulassa kuin keinukarusellissa Linnanmäellä. Teen vain jotain, jotta saan paljon odotetun kehun.
Olen pahoillani ulko-ohjassa rystynen valkoisena roikkuneesta nyrkistä, olen pahoillani käsi krampissa sisälle vääntävästä sisäohjasta. Olen pahoillani hevosen sisäkylkeä kaivaneesta kantapäästäni. Olen pahoillani niistä miljoonista mekaanisen turruttavista ympyröistä kentällä. Olen pahoillani kehonhallintani heikkoudesta. Valmentaja ratsastaa kankisuitset hevosen suussa ja kannukset kyljissä, lyhyt tanakka vartalo tasaisen rytmikkäästi tömähdellen hevosen selkään harjoitusravissa. Hevosen suu vaahtoaa ja häntä vispaa. Hevoselle näytetään kaapin paikkaa, voitetaan tahtojen taisto. Seuraavana päivänä valmennuksessa säikähdän valmentajan tuloa maneesiin ja yritän saada hevosen kaulan kaarelle keinolla millä hyvänsä, ennen kuin valmentaja katsoo. Se on aitoa ratsastusta ja tapa saada valmentajan hyväksyntä. Jos joku ei siinä onnistu, hän lähtee itkien hevosen kanssa maneesin ovesta.
Olen pahoillani jokaisesta sahausliikkeestä, jonka olen omalla kädelläni tehnyt. Olen pahoillani jokaisesta antamastani raipan iskusta, kun hevonen ei ole pystynyt liikkumaan allani eteenpäin jatkuvassa suustavedossa ja huonon tasapainoni hölskeessä. Olen äärimmäisen pahoillani mukautumisestani pakettiin ratsastuksen normiin. Maastoratsastuksella hevonen edellä siirtyy yllättäen laukkaan. Upea valkoinen, valtava kenttähevonen allani laittaa kilpailumoodin silmään ja venyy muutamalla askeleella edessä menevän ruunan ohi. Vauhti kiihtyy pimeässä talvi-illassa peilijäisellä tiellä kun suuri hevonen kipunat singoten kuljettaa minua maailmanmahdin varmuudella niin lujaa kuin jaloissa huvittaa. Tiukka kaarre vasemmalle ja postilaatikko on ankkuri, johon yritän hätääntyneenä ohjata hevosen.
Olen pahoillani jokaisesta pysäyttämisestä roikkuen ohjissa koko painollani. Kaunis täysiveriristeytysponi menee kylki edellä siksakkia allani yrittäen väistää painoani ja yrittäen päästä pois tilanteesta. Kun hevonen ei löydä muuta ulospääsyä, se hyppää kynttilänä pystyyn ja toivon vain, ettemme kaadu selälleen.
Olen pahoillani jokaisesta kuntoonlaittamastani hevosesta, joka ei ole pitänyt toimenpiteestä ja joka on yrittänyt kertoa, että kaikki ei ole hyvin. Ratsastusnäyttö, haluan säilyttää todistuksessani viime vuoden harvinaisen viitosen. Kokeeseen saamani hevonen on vanha ja väsynyt. Pyrin vain lempeästi ja hevosta arvostaen verryttelemään sen, muiden tuupatessa menemään ympärilläni maneesin hiekalla opettajien hiillostavan katseen alla. Palautteessa kerron suhteuttaneeni ratsastukseni hevosen kuntoon, ikään ja vireystilaan. Saan kolmosen. Hevonen lopetetaan seuraavalla viikolla.
Olen pahoillani siitä, että olin/olen osa ongelmaa, joka tämänkin hevosen vei ennenaikaisesti kuoppaan, niin kuin niin monen muunkin. Käytävällinen lihavia, ilmeettömiä hevosia takkuisissa talvikarvoissa ja pölyisten kaltereiden väleissä. Toinen käytävä, kolmas käytävä, neljäs käytävä, kaikki samaa.
Olen pahoillani jokaisesta henkisesti hylätystä hevosesta, joiden elämä on vain tallin ja tarhan väliä, jos sitäkään. Olen pahoillani niistä lihavista, hiekkakoppa päässä seisovista, joilla ei ole ihmisen silmissä arvoa. Puhelin soi, toisessa päässä ääni kysyy, voisinko tulla käymään. Hevosia tarhoissa, omistajat eivät ymmärrä hevosista mitään. Toinen pelkää liikaa toimiakseen eläinten kanssa, toinen ei pelkää, vaikka syytä olisi. Yritän kaikin voimavaroin opettaa ihmisille kaiken, minkä tiedän ja kuntouttaa henkisesti ja fyysisesti tallin hevoset. Lopulta pakka hajoaa ja eläimet lipuvat käsistäni takaisin sekasortoon.
Olen pahoillani jokaisesta hevosesta, jonka elämässä ei ole mitään pysyvää ja jotka vastoin kaikkia hevosten sääntöjä kiertävät omistajalta toiselle. Olen pahoillani erityisesti siitä hevosesta, joka parin vuoden päästä nähtyäni oli vanhentunut kymmenen vuotta valkoisine karvoineen ja kurttuineen, vaikka oli nuori. Sisältövaroitus alkaa tästä. Tallityössä on kahvitauko. Flaamia kälättävä joukko liikkuu taukotiloja kohti edelläni. Nuori ori nappaa hevosenhoitajaa olkapäästä leikkisästi englantilaisen boksin oven yli. Nainen älähtää kivusta ja hypähtää sivuun. Muut parveilevat hetken hänen ympärillään ja kaikki ovat tuohtuneita. Kolme miehistä hakee raipat, he avaavat hevosen karsinan oven ja astuvat sisään. Hevonen ei tule ovelle pariin viikkoon vaan tärisee karsinan kulmassa.
Olen pahoillani jokaisesta hevosten saamasta lyönnistä, jonka olen elämäni aikana nähnyt. Jokaisesta osaamattomasta kouluttamisyrityksestä, joka ei ole johtanut mihinkään hyvään. Kentältä kuuluu huutoa. Tallissa aletaan huutaa. Kaikki tallin kaksitoista työntekijää juoksevat ulos kentälle. Hevonen pyörii kuin riivattuna täydessä laukassa kenttää ympäri, laukaten läpi esteistä lastut sinkoillen. Hevosen pää on repäistynä ratsastajan polveen, mutta hevonen ei potkimisesta, hakkaamisesta ja repimisestä huolimatta hiljennä vauhtiaan. En uskalla katsoa, kuuluu huutoa ja joukko saa hevosen piiskattua läheiseen ympyrä-aitaukseen. Joukko palaa puolen tunnin päästä sisälle, hevosella roikkuu irti olevia hampaita suusta ja sen etumusta on verisessä vaahdossa. Sen silmät ovat väsyneet ja kaulassa on ohut viilto.
Olen pahoillani jokaisesta veripisarasta hevosen suissa ja kyljissä. Pitkä, karhunomainen, puhumaton mies vetää perässään kasvuvaiheessa olevaa, luihua, suurta ruunaa. Hevonen on kömpelö, eikä käänny pesupaikalla miehen mieleen riittävän nopeasti. Mies potkaisee hevosta polvella kylkeen kahdeksan kertaa, niin, että hevosen hengitys korahtaa jokaisella potkulla ja lopulta ruuna huojuu seinää vasten.
Olen pahoillani jokaisesta kerrasta, kun ihmisen pinna ei riitä elävän elämän kanssa toimimiseen. Kesän kuumuudessa vien suurta, mustaa oria laitumelle. Orin turvan yli menee ohut ketju, josta nyppimällä ja repimällä työntekijät ohjaavat tallin hevosia. Ohjaan hevosen portista laitumen pitkään heinään ja käännyn ympäri laittaakseni portin kiinni. Äkkiä valtava varjo peittää minut ja käännyn ympäri. Ori seisoo edessäni takajaloillaan korvat luimussa päätä pitkin ja suu auki. Karjaisen vaistomaisesti ja hevonen pelkää, että alan repiä ketjusta ja alkaa peruuttaa silmittömässä paniikissa taaksepäin kymmeniä metrejä. Yritän selventää, etten aio rankaista hevosta, mutta se ei näe eikä kuule.
Olen pahoillani jokaisesta hevosesta, joka viedään ihmisen toiminnalla siihen pisteeseen, että maailman rauhantahtoisin eläin kokee ainoaksi vaihtoehdoksi hyökätä. Sisältövaroitus loppuu tähän. Omenatarhat vilisevät suuren maasturin ikkunoissa ja radiosta kuuluu saksalaisen juontajan ääni. Maissipellot ojentuvat aurinkoa kohti ja fiini, kliininen tallinpiha on tyhjä, kun käännymme porteista sisälle. Tallit ovat täynnä hevosia, jotka eivät koskaan pääse ulos ilman ratsastusvarusteita.
Olen pahoillani jokaisesta katseesta kaltereiden takana, kun elämässä ei 23 tuntiin tapahdu yhtään mitään. Olen pahoillani sekä niistä, jotka sammuvat täysin, että niistä, joilla pimenee mielessä, ja joista tulee "ongelmahevosia". 4-vuotias ori istuu uupuneena plussakelillä loimi päällä ja suojat jalassa boksinsa turpeessa. Se on juuri yrittänyt kiivetä väliseinän yli viereiseen boksiin huutaen ja kiljuen koko keuhkojen mitalla. Päivällä se on ollut kaksi tuntia pienessä tarhassa yksin loimet päällä ja suojat jalassa. Sukutaulussa ovessa on hienoja nimiä.
Olen pahoillani jokaisesta hevosesta, jonka hevosen elämä lakkautetaan sukutaulun vuoksi. Olen pahoillani myös näkemästäni valokuvasta, jossa kuvan ponilta on leikattu säkä sahalla suoraksi, että se mahtuisi ponimittoihin. Olen pahoillani jokaisesta eläinlääkäristä, joka on lahjottavissa. Olen pahoillani repeytyneistä riimuista kun vetopaniikki on ottanut vallan. Olen pahoillani hevosista, jotka eivät näe päivän valoa viikkoihin, tai saavat ruokansa kerran päivässä jos sitäkään. Vaikka olen pyörinyt hevosten parissa 18 vuotta, vain harva paikka myöhemmin ajatellen on sisältänyt onnellisia hevosia. Olen luullut tietäväni hevosista paljon. Olen kouluttautunut hyvin arvosanoin ja valmentautunut tunnetuilla valmentajilla. Tehnyt huipputalleilla töitä, ratsastanut satojen tuhansien arvoisia hevosia.
Voin vain kysyä itseltäni: mikä on hevonen? Onko hevonen klippausmallit, intervallisykkeet, sarjavälit, satuloiden mallit, kuolaimet, hiekkatarhat, ruokintataulukot, piaffi tai takaosakäännös? Näistä kaikista voisin kertoa sinulle paljonkin. Mutta ikäväkseni voin todeta, että hevosen autenttinen olemus ei asu yhdessäkään näistä. Minua hävettää katsoa vanhoja ratsastuskuviani ja minua hävettää, että moni onnellisimmista muistoistani on tapahtunut nimenomaan hevosen selässä. En ole monistakaan muistoista täysin vakuuttunut, että hevosella oli sekä kivaa, että kivutonta. Eilen illalla katsoin vanhoja kuvia eräästä sisäänratsastamastani ponista ja nyt kun tiedän paremmin, näen kipuilmeitä niissä kuvissa ja muissakin. Minua hävettää huomata, että kuvien hevosilla ei ole kivaa, eikä mukavaa.
Nyt kun olen henkisesti aina vain kauempana vanhasta ratsastaja-minästä, en tiedä enää, miten pääsisin takaisin hevosten luokse. En tiedä miten niitä lähestyisin, minulla on aina ollut se yksi, suora, perinteinen väylä. Yhtäkkiä valtavasta määrästä tietoa ja tunnetta on tullut yhdentekevää.