Kissa makaa tuolini alla kippurassa ja sen häntä hipaisee heiluessaan kantapäätäni keveästi. Meillä oli äsken sellainen elämän nielaiseva kävely. Niitä hetkiä kun elämä niksahtaa vähän enemmän maailman aitoon aikaan, pois päin ihmistajunnan ohuita, sumentavia lasilaattoja muodostavista epäluonnon seiteistä. Minun kissani kanssa muotoutunut suhde on minun suhteeni minuun. Se on luonnon kuntoutuva suhde luontoon.
Tavastani poiketen päästin kissan irti. Asumme tiheään asutulla alueella Englannin maaseudun kylässä ja täällä olen pitänyt Heroksen poikkeuksetta kiinni. Suomessa hihna oli vain kulkuvälineissä ja autoteiden vierellä, eli harvoin. Tänään Heros heti lopetti kävelyn kun yritin seurata sitä muutaman metrin päässä hihna löysällä. Ilta on hyvin hyvin tyyni, joten avasin hihnan lukon ja kissa oli ilman narua. Käänsin selkäni, kävelin pois. Parin kymmenen metrin päästä käännyin katsomaan kissaa. Se istui edelleen paikallaan, mutta tuijottaen minua keskittyneesti. Perinteinen kävelykujamme, kahden pitkähkön aidan välinen kulkuväylä hylättyjen autotallien aukion ja autotien välillä oli aivan hiljaa. Teimme asiat niinkuin kotona Suomessa, mutta silti niin erilailla. Kävelin varmistelematta eteenpäin ja välillä jäin odottamaan arvon herraa, jonka askel ei ole ex-ylipainosta johtuvan nahkamahan takia aivan sulavimmasta päästä. Mutta nyt Heros kuitenkin käveli aivan hypnoosissa perässäni, ja kieltäytyi jopa ruokapalkasta, joka yleensä on päämotivaattori hihnassa liikkumiseen.
Vaikka kuja on kummastakin päästä avoin ja päättyy tiehen, en ollut kovinkaan huolissani. Minä uskon tietäväni millaisia valintoja Heros tekee. Ja silti koin jotain selittämättömää suurempaa: minä oikeasti tiedän, että jos kissani on valinnan edessä, se tulee sinne, minne minä menen. On selittämätöntä suurempaa, että tajuntaani on iskostunut, että kyllä hän tulee, ja että olen tämän tiedon kanssa oikeassa. Yleensä varmistelen, enkä kävele 15 metriä kauemmas, jos Heros on vapaana ja palkkaan ruualla jatkuvasti. Mutta tällä kertaa Heros ei edes pysähtynyt ottamaan ruokaa, vaan käveli ohitseni ja minä seurasin perässä. Kävelin edelle kauaskin ja jäin välillä odottamaan, kun taas välillä Heros käveli aivan takanani. Miten kukaan voi edesauttaa jotain niin suurta, että toisen lajin edustaja seuraa tässä elävässä maailmassa pelkän suhteen motivoimana toisen lajin edustajaa samaan suuntaan. Oli eläinlaji mikä tahansa, fiilis on aina yhtä mystinen.
Alan omaksua itselleni jatkuvasti vahvemmaksi eläin-identiteettiä. En ole yksin tiedemaailmassa, moni on sitä mieltä, että jako ihmisiin ja eläimiin pitäisi lopettaa. Katson itseäni verestäviin silmiin peiliin illan hämärässä pestessäni käsiäni. Nämä ovat eläimen kädet. Minä olen tällainen eläin, joka on päämäärättömän evoluution jatkumossa muotoutunut puhumaan. Olen eläin, kuten sinäkin armas lukijani.
Tämän ymmärtäminen on todellisuutta ja tuo lähemmäs todellisuutta kuin mikään muu. Ihmisten sanaleikit, jaottelut eläimiin ja ihmisiin on tehnyt ihmisille enemmän hallaa kuin mikään. Se on riistänyt meiltä todellisuuden. Olemme jumissa kuivissa, särisevissä seiteissä: sanoissa, joihin vaihdoimme todellisuuden todellisuuden. Ja olemme hyvin yksin ja yksinäisiä. Jokainen eläin on rikkaampi kuin me lopulta, niille todellisuus on tosi kokemus. Luonto, planeetta, ekosysteemit. Sitten on puhuvia apinoita, joiden elämä ei tunnu todelliselta. Todellisuus löytyy vain luonnosta, sen ulkopuolella ei ole tunnetta todellisuudesta ja se on kaiken keskiössä kaikki. Tunne todellisuudesta asuu luonnossa, ja jotta voi olla vastakappale todellisuudelle, täytyy olla vastakappale luonnolle, olla luonto.
Ulkona tapasimme kaksi kissaa. Joka päivä utu keskittymisestäni hälvenee aina vain enemmän kun katson Herosta silmiin. Tänä yönä tapaamamme tuuheaturkkisen tietoisuuden katse oli minulle selkeämpi kuin ikinä ennen. Eläimet elävät todellisuudessa. Niiden silmät ovat todellisuuden kiiluva hehku muuten sumeassa, särisevässä, heiluvassa kuvassa. Ne näkevät todellisuuden todellisuudessa. Eläimet ovat oppaita meille, epäonnistuneille elämän koekappaleille. Tänään niissä silmissä näkyi mielentilojen, olotilojen kaikuja ja kehänä laajenevia aaltoja. Minä näin, että minua katsottiin selittävästi. Hän selitti; odotti, että katseeni kiinnittyi hänen silmiinsä, ja näin selityksen osien muodostuvan hänen kehonsa osiin: pään, tassujen, vartalon ja hännän käyttömahdollisuuksien kokonaisuuteen. Rintakehän suunta oli pois päin meistä, lievästi kylki meitä kohti, kasvot minuun kääntyneinä, häntä eleettömästi, ärsykkeettömästi paikallaan. Minä näin sen selityksen, kun fokusoin polttopisteen selittäjän silmiin ja ympärille laajeni tieto mielentilasta, jota selittäjä oli kokemassa ja joka ilmentyi. Aidossa maailmassa mielet näkyvät iholla asti. Aidossa maailmassa mielen ja ihon välillä ei ole sanoja vääristämässä/viivästämässä/sieventämässä ihon ja lihasten tilannekertomusta. Me hukkaan päätyneet ihmiskokeet olemme sanallisen aivomme mielivaltaisuuden alaisina ja mielen ja kehon välillä on rikkinäinen puhelin. Eläimet, joiden klaaniin olen matkalla, eivät korjaa puhelinta, ne heittävät sen pois.
Todellisuuden luonne on sanaton, mutta täynnä ääntä: huokauksia, yskäyksiä, sihinöitä, vikinöitä, kurinoita, naksauksia ja kaikkea muuta. Osiin purettuna ihmisen puhe on tätä, monimutkaisempaa ja ontompaa vain. Jatkokehittelymme on vienyt meidät ansaan. Sana on liian pitkä kertomaan mielentilan, se on yhdistelmä useasta mielentilasta, eli äänestä, äänenpainosta. Sanat myös tulevat peräkkäin, jolloin mielentila joutuu vääristymään järjestykseen, kokonaisuuden ilmaisu on hidasta ja se pitää odottaa alusta loppuun. Aidossa maailmassa mielentila kuuluu, kun kehon jännitys/rentous-akselilla suu aukeaa ja ulos tulee kunkin kehollisen mielentilan muotista ääni. Ääni on vain kertomuksen hännänpää, koko tarina on jo näkynyt kauan aikaa kehon muodostamista tunne- ja mielentila-asennoista.
Aidossa maailmassa kommunikaatio on äärimmäisen nopeaa, tehokasta ja vivahteikasta. Jokaista kehonsa lihasta eläin voi jännittää eri yhdistelmissä ja eri järjestyksissä ja rytmeissä - näiden yhdistelmien määrä on lähellä ääretöntä. Kokonaisuus siis näkyy miltei kerralla, koko lause ja kappale ilmaistaan nanosekunneissa hyvin pienellä väärintulkinnan mahdollisuudella. Ihmislajin ongelma ei siis ole ”terävyys” tai nopeus vaan nimenomaan (sanojen tuoma) hitaus - viive. Aito maailma toimii paljon nopeammin, mihin me kykenemme, sillä ajattelumme menee sanojen tahtiin ja sanat ovat äärimmäisen hidas kommunikaation muoto. Sanoissa ei ole todellisuutta, mutta onneksi on kissa, jonka kanssa olla hiljaa ja opiskella ilmaisua.