Tämä on viimeinen opiskeluviikko ensimmäisen kandivuoden keväällä. Viimeiset tunnit ovat kertausta ja eläinten kouluttamisen psykologiassa käymme läpi opintojen ensimmäisiä eläinten koulutusprojekteja. Oma esitelmäni oli viime viikolla ja nyt istun pienessä, valkoisessa luokkahuoneessa. Naakat huutavat räystäällä kun henkilö toisensa perään kertoo kouluttaneensa koiraansa. Hyvin moni on opettanut luoksetulon vapaana juoksevalle koiralleen. Koulutusmetodeja ja motiiveja perustellaan. Kuuntelen puolihereillä. "Plaaplaaplaaplaaa and it's so embarrassing that this little dog doesn't even respect me that little and come to me when I shout his name". Hän lopettaa esitelmänsä. Seuraava astelee luokan eteen. "Plaplapla and I feel so embarrassed that I have to go and grab her physically when she runs to other dogs and does not come off. I always tell I am sorry to the other dog owners. She's still a puppy though". Päivän viimeinen puhuja paljastaa myös nolona, ettei hänen koiransa kiinnitä häneen enemmän huomiota kuin muihin koiriin tai hajuihin. Mietin, ettei minua hävetä, jos kissani ei lenkillä heti tule luokseni. Alan pohdiskella häpeää, joka liittyy hallinnan puutteeseen koirien ja hevosten kohdalla. Koska kukaan ei oleta, että kissaa voisi "hallita" sitäkään vähää, kuin mitä Heros kuuntelee pyyntöjäni, saan olla rauhassa muiden kaikenlaisilta normeilta. Itse kylläkin vielä pari vuotta sitten pyrin asettamaan kissan samanlaisen kontrollin alaiseksi, johon olin koirakavereiden kanssa tottunut. Heroksen kanssa olen hyväksynyt, että hän on karvalla päällystetty luonnon itsenäinen toimija, eikä minun pyrkimyksilläni yksinkertaisesti aina voi olla hänen agendassaan tilaa. Onhan hän jo täysi-ikäinen, seniori-ikään varttunut, kypsä kolli, jolla on omat mieltymykset, mielipiteet, tunteet ja menot. Tietysti kissan kanssa toimimiseen liittyy vähemmän riskejä kuin 500 kiloisen säikyn saaliin tai 20 kiloisen terävähampaisen potentiaalisen tappajan kanssa. Siksikään ehdoton "hallinta" ei ole tarpeen. Vaikka Heros on miellyttämishalultaan ja kooltaan pienen koiran luokkaa, saamme olla rauhassa muilta kuin ihailevilta ja uteliailta katseilta. Huvittavaa kyllä on, että mitä enemmän saaliseläimiä (kissa ja hevonen) väkisin hakee luokse ja pitää lähellä, sitä kauempaa ne meidät kiertävät. Tällaisille otuksille henkinen ja fyysinen vapaus on se, mikä määrittelee, kuinka hyvin niillä elämässä menee (ja selviytyvätkö ne hengissä jatkaakseen sukua). Hevoset kokonaisvaltaisesti laumaelämään suunniteltuina sietävät vapauden kaventamista omilta lajikumppaneilta, mutta että tällainen pystyssä kävelevä saalistaja-kalloinen (silmät osoittavat eteen) saisi sen tehdä, ei ole hevosten käyttäytymisnormistossa määritelty itsestäänselvyys. Onhan se hieman hämäräperäistä, että peräosattomat (joiden kaulan sivuilla roikkuu heiluvat hoikat ulokkeet), karvattomat, jatkuvaa ja tauotettua kälinää (puhe) pitävät hintelät eläimen lärpäkkeet yrittävät sanella ehtoja hevoselle. Yksikään hevonen ei uskoakseni taida koskaan tulla tietämään mikä on sana, tai ehto. Koskaan ei ole myöskään selvinnyt, kuka antoi ihmiselle oikeuden muiden lajien ehtoihin? Epämääräisyys vain jatkuu: meidän hengityksemme haisee kuolleilta eläimiltä, meidät on verhoiltu kuolleiden eläinten ihon kappaleisiin ja kirsikkana kakun päällä: pitää olla hevoselle myös itsestäänselvää, että myös se verhoillaan kuolleiden eläinten ihonpalasiin (niinkuin Buck Brannaman niin osuvasti on ilmaissut). Mikään luetelluista ei saisi herättää hevosen epäluuloisuutta tai vastarintaa millään määrin. Tämäkin, vaikka kohdusta ulos pullahtaessaan hevonen luulee tippuvansa preerian hiekkaan, kunnes sille selviää, että nyt ollaankin Suomessa, tuo on seinä, tuo on ämpäri ja tuolla petokalloisella nyt vaan on tapana tulla keskeyttämään hevosten tarkoin määritelty päiväjärjestys ilman mitään selityksiä. Sekin pitää vaan niellä, että vaikka hevonen emosta ulostautuessaan luulee näkevänsä aukeaa laakeaa joka suuntaan, joka on tehty sen hevosen elettäväksi ja koettavaksi, niin hevosen ympärille onkin pystytetty tolppia ja naruja ja useimmiten hevonen ei näe muuta kuin sen sata metriä suuntaansa ja liikkumavapaus on vielä vähemmän. Koirat ovat saaneet ihmisten mieltymyksestä muiden eliöiden kontrollointiin niin kauan osansa, että useimmat yksilöt ovat kanssamme kuin vanha siippa: eivät muustakaan tiedä, antavat anteeksi ja rakastavat silti, vaikka ahdistaa. Hevosetkin yhteistyöhaluisina usein myös tyytyvät osaansa tai sitten eivät (ja silloin puhelimeni soi taskussa). Miksi meitä hävettää, että toinen älyllinen persoonallisuus ei tee mitä haluamme? Ei minua hävetä, vaikka ystäväni haluaa lähteä kauppaan ja minä lenkille. Toisaalta en ole ystävästäni maksanut rahaa, joten hän ei ole lain määritelmässä "minun", eli osa minua. Hevonenkin on henkisesti omistamisen ulkopuolella: se tietää vain itsensä ja lajinsa selviytymisestä - kaikkine sävyineen. Hevonen on elävä tunnetila: se ilmentää pää-, häntä-, ääni-, jalka-, ja liikemerkein miltä siitä tuntuu. Hevonen menee kohti sitä mikä on kivaa tai kiinnostavaa ja pois siitä, mikä on tylsää tai inhottavaa. Tämän liikkeen se tekee joko henkisesti (jos ei muuten pääse) tai fyysisesti tai sekä että.
Hevoselle maailmassa ei ole varsinaisesti muita kuin hevoset. Sille maailmassa ovat he, hevoset ja sitten on me muut (suuri joukko kaikkea epämääräistä ja ei niin tärkeää). Me hevoset ja nuo muut, meidän maailma, erityisesti meidän. Tämä on se, miten vähän me ihmiset niille merkitsemme. Toimimme itsekin ihmisinä kaikkinensa juuri näin (niinkuin kaikki muutkin lajit). Jokaiselle meistä yksilönä ja lajina tämä on (minun) meidän maailmamme ja muut nyt vain ovat täällä. Miksi meitä sitten hävettää, kun oripoika Pörhäkkä huutelee tytöille kilpailuissa, Pontso ponimaha menee syömään kun siltä tuntuu (vaikka narunpäässä karvaton lärpäke muuttui yhtäkkiä painavaksi) tai Alma alakaula ei vain suostu koulukaulakippuraan vaikka katsomossa istuu minun tätini, anoppini ja kymmenen serkkua? Kissani ei äsken tullut vaikka kutsuin. Hänellä on varmaan juuri nyt muita bisneksiä. Taidan olla hävettävän tylsä ihminen.